Mitä vaan, mutta älä luovuta
Tuomas Herttua istui karvalakki silmillä ja ammensi vettä. Oli ammentanut jo eilisestä iltapäivästä alkaen… myrsky vei maston ja purjeen ja kintaat. Ja hyöky kävi nielaisemassa airot. Vene oli kohta vuorokauden ollut tuuliajolla, eikä suinkaan missään kesämökin Saimaalla. Jos lopetat äyskäröinnin, se on sama kuin sanoisit: tervetuloa kuolema. Jos jatkat äyskäröintiä: tuskallinen ajelehtiminen, vain sen jatkuminen on hetken varmaa. Kun 2000-luvun "katu-uskottava" lökäpöksynuori olisi jo itku silmässä laskenut toimintakyvyttömänä alleen, niin täällä on tapana jatkaa. Kun uusavuton keskiluokkainen urbaani trendipelle luovuttaisi tilanteen mahdottomana - Mies jatkaa. Ollaan jäämerellä.
Öljytakista valui vesi, merisaappaat olivat lionneet muodottomiksi möhkäleiksi, ja kädet turvoksissa ja sinisinä… Mutta periksi ei Tuomas Herttua ollut koskaan antanut. Eikä antaisi nytkään! Mies haaksirikkoutui lopulta. Aalto heitti hänet kalliolle, jonka sileää pintaa pitkin rättiväsyneen miehen oli kivuttava turvaan - tai kuoltava. Nousu otti lujille. Ei tahtonut kestää koivun virpi, eikä pysyä puutunut jalka. Kiviä vieri kolisten syvyyteen muistuttaen, mitä otteen hellittäminen toisi mukanaan. Monesti oli maattava huohottamassa. Mutta pysähtyäkään ei paljon voinut… vierivän kiven kohtalo tunkeutui yhä mieleen ja poltti.
Heikot uupuu
Mereltä pelastunut mies nukkui yön kivenkolossa, aikaisempien haaksirikkoisten luukasassa. Tuomas Herttuan herätessä puutunein jäsenin oli uusi aamu. Hän kohottautui istualleen ja hieroi jalkojaan, päätä huimasi, oli nälkä, oli kuolettava uupumus, oli jano, huulet halkeilleet ja suu täynnä keiltä. Teki mieli vain nukkua pois.
- Nyt on lähdettävä, muuten se on liian myöhäistä.
Tuomas Herttua lähti. Hän lankesi, yritti, jaloissa ei ollut tuntoa. Hän konttasi, ja oli kuin kynnenaluset olisivat olleet piikkejä täynnä.
Iltapäivällä mies piti taukoa näännyttävästä taivalluksestaan jonkun tunturin rinteellä. Silmää alhaalla olevaa järveä - ja huomaa savun! Se on merkki ihmisestä. Pelastus.
Niin siellä oli pieni turvekammi keskellä ei mitään. Ja keitä sitten asukkeinaan? Vanhoja lappalaisia? - Vielä mitä. Uudisasukkaita: nuori pari, nainen juuri synnyttänyt. Kaksi talvea olivat elelleet tässä riekkoja pyytäen ja taimenta kalastaen, kaukana kavalasta maailmasta, yksinkertaista elämää viettäen ja siitä nauttien. Murheet ja elämän kovuus näyttivät unohtuneen… Elämä oli sittenkin antoisaa ja kaunista.
Elämän onnen salaisuus
Walleniukselle on saman tekevää, mikä ihmisen yhteiskunnallinen asema tai -status on. Novellin ensimmäinen opetus on tietenkin se, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Keskeiseksi arvoksi nousee kuitenkin itse elämä - mieluiten tietenkin jossain puhtaassa ja alkuperäisessä, kahlitsemattomassa olomuodossa. "Etelän pörinä" ja turhanpäiväiset kiireet, ihmisten onttous ja juurettomuus: ne eivät kaivele erämaan ja meren vapaudessa. Walleniuksen kertomuksen viisaus onkin toisaalta juuri se, että elämän onni ei ole riippuvainen mistään aineellisesta saati sivistyksen tuomasta aineettomasta krumeluurista. Onneen riittää aika hiljentyä ja lukea luonnon kirjaa, sillä se on elämän kirja - se on itse elämä, josta aletaan nykyään olla pahimmillaan jo autuaan tietämättömiä, tyystin vieraantuneita.
Kun Tuomas Herttua käveli kevätyöhön, hakemaan jälleen satamaa, alusta ja merta, askel oli joustava ja mieli kevyt. Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinko. Niiden lämpöä kannatti tavoitella.
Kursivoidut osat K. M. Walleniuksen novellista Armoton ja armoitettu meri.