Kävelen vanhan harvan tukkimännikön ja vasta harvennetun tiheän kuusikon leikkauksessa. Puolukkaa on mättäät punaisenaan. Koira tulee takavasemmalta kieli poskella roikkuen nuuhkien mättäitä mennessään. Häntä alkaa heilua merkkinä siitä, että nyt on jotain erityisen kiintoisaa näillä seutuvilla. Mitähän siellä…? Turpeissa aivan tuoreita rypyjä ja teeren höyheniä: lintuja on! Koira häviää jonnekin etuvasemmalle. Tallustan hiljalleen eteenpäin. Vanhassa männikössä on mukava tunnelma, aivan toista kuin Metsähallituksen möyrityissä kitukasvuisissa sellupuupöheiköissä… Mikään muu ääni ei sähköistä tunnelmaa, kuin vasemmalta edestä kuuluva hätäinen kot kot kot. Koira löysi ne. Kuuluu siipien hakkausta ja yksi teeri nousee 35 metrin päähän vanhan männyn oksalle. Nostan aseen, lintu huomaa, pomppaa siivilleen ja lentää suoraan yli. BANG… ohi! Toinen patruuna onkin dynamiittia, BÄNG! Ja sinne kellahtaa! Koira tulee hotkaisemaan palkkionsa: sisäelimet, ja laukkoo etsimään lisää...
Rauhallinen alkukausi
Kun valitsee alueen hyvin, lintumetsällä saa yleensä olla rauhassa. Metsähallituksen mailla joutuu jonkun verran sietämään teillä makkaraa paistavia kaljapöhnäisiä kaupunkipakolaisia, autometsästäjiä ja ovenpaiskijoita, jotka harhailevat hampaisiin asti aseistautuneina Jahti-takeissaan max. 100 metrin päässä tiestä. Mutta avauksen aikoihinpa metsässä ei vielä näy tonttuja.