Lohien alaheimon Coregoninae edustajia ovat vesissämme arvokalat muikku ja siika.
Molemmat lajit ovat voimakkaasti muuntelevia, eli on olemassa toisilleen läheisiä
mutta kuitenkin joiltain piirteiltään erilaisia muotoja. Siiasta erotellaan jopa eri lajeja.
Muikun koko vaihtelee suurestikin vuosiluokittain ja vesistöittäin. Yleensä ne ovat 10-20 cm:n pituisia.
Joissain järvissä kalat voivat olla tavallisesti 25-30 cm:n pituisia. Maamme entiseltä alueelta
Laatokasta on saatu kiloisiakin muikkuja. Neulamuikuilla tarkoitetaan kesänvanhoja poikasia.
Muikku on tyypillinen vapaan veden parvikala. Sen selkä on tumma, kyljet hopeiset ja vatsa vaalea.
Muikun ja pienen siian erottaa toisistaan suusta: muikun yläleuka on alaleukaa selvästi lyhyempi.
Siialla se on päinvastoin ja lisäksi yläleuka on nokkamaisen muotoinen. Poikkeuksen tekee
istukas Peledsiika, jolta nokkamaisuus puuttuu yläleuasta ja leuat ovat muutenkin suunnilleen yhtä pitkät.
Jos unohtaa muikun lohikaloille tyypillisen rasvaevän, se on sotkettavissa salakkaan. Salakkaa
on nimitetty kirjoittajan kotinurkilla "Naukkarisen muikuksi", kalakauppias Naukkarisen mukaan.
Liikkuva parvikala
Muikun luontaisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee Maaselän kannaksella. Inarijärvessä on
nykyisin muikkua, joka on alunperin levinnyt sinne Ivalojokea myöten Alajärven 1964-1966 muikkuistutuksista.
Muikku ei pärjää suolaisessa vedessä. Sitä onkin Itämeressä lisääntyviä kantoja vain lahtien perukoilla.
Sisävesissä tyypillinen muikkujärvi on iso tai keskikokoinen syvähkö järvi. Veden värillä ei liene väliä,
onko se kirkas vai ruskea (suosinee kuitenkin kirkasta), mutta savisameus ei käy laatuun.
Rehevissä ja matalissa vesissä muikku ei menesty: hapentarve on suuri, vähintään 4 ml/l ja lisäksi
pienemmissä vesissä on oltava kesäisin kylmä alusvesi.
Ravinnonotto ja liikkuminen
Muikut syövät eläinplanktonia: pieniä vesikirppuja ja muita äyriäisiä. Plankton
"vaeltaa" pystysuunnassa vuorokausittain valon määrän mukaan. Muikku seurailee planktonin liikkeitä.
Kesällä plankton on päivisin syvemmällä ja nousee yöllä pintavesiin. Veden värillä on pystysuuntaisiin
vaelluksiin luultavasti vesistökohtaista vaikutusta. Kesäisin muikkujen on puhuttu "menevän hautaan", syvälle.
Syy on ilmeisesti kylmä vesi tai tärkeimpien ravintoeläinten hakeutuminen syvemmälle.
Kuten muutkin planktoninsyöjät, muikkukin on lähes koko ajan liikkeellä ja syö paljon.
Kesäisin syksyyn asti ravinnonotossa on kuitenkin piikki.
Kutupuuhat
Valtaosa muikuista kutee syksyllä. Veden lämpötila toimii kudun laukaisevana tekijänä. Se alkaa lämpötilan
pudottua 7-5 asteeseen. Useimmiten kutu alkaa loka-marraskuun vaihteessa, mutta voi joillain
paikoilla alkaa vasta vuodenvaihteessakin. Lisäksi maassamme on kokonaan talvikutuisia kantoja, jolloin kutu
alkaa helmi-maaliskuussa.
Muikku kutee syvänteiden ympäristöjen rinteille ja matalikoille, joissa on kova pohja: hiekkaa, savea
tai hienojakoista soraa. Kutusyvyys vaihtelee laajasti vesistön, kannan ja jopa säiden mukaan. Tavallisesti
se on 1-5 metriä.
Muikku on parvikutija.
Saalismäärät, ennätykset ja erityisiä pyyntimuotoja
Muikku on sisävesillä ammattikalastajien tärkein saaliskala (Vuonna 2006 melkein 2500 tonnia).
Paikoittain siitä on saatu myös merkittäviä lisätuloja.
Esimerkiksi isoisäni puhuu Konneveden rantojen "olevan muikulla rakennettuja".
Se on tavoiteltu kala myös vapaa-ajankalastajien keskuudessa. Perinteinen pyyntiväline on nuotta. Verkkopyyntikin
voi onnistuessaan olla tuottoisaa. Paikoitellen muikkua myös troolataan. Muistissa on Inarijärven
muikkuryntäys, jossa troolilaivasto miltei tyhjensi järven muikuista. Nykyään kanta
on kai jo jokseenkin elpynyt.
Muikunpyynnissä vapaa-ajankalastajat eivät RKTL:n tilastoissa pärjää ammattilasille 1500 tonnin vuosisaaliillaan (2006).
Kirjoitushetken muikun Suomen ennätys on Inarijärvestä saatu 550 grammainen.
Aiemmin ennätysvaaka notkahti Posion Sorsajärvestä nostetun muikun painosta 800 grammaan.
Lähteet:
