Nieriää kutsutaan Lapissa Rauduksi. Sillä on erivärisiä enemmän ja vähemmän erottuvia pilkkuja
tummemmassa vihertävänharmaassa pohjavärissä. Väritys vaihtelee ja esim. vaeltavissa kannoissa kyljet
ovat vaaleammat, teräksensiniseen ja hopeaan vivahtavat.
Alapuolisten evien etureunat ovat valkoiset.
Varsinkin kutuaikaan koiraan vatsa on punainen. Nieriän evissä ei ole pilkkuja, kuten harmaanieriällä.
Nieriä on arktinen laji. Suomessa sitä tavataan lisäksi relikkinä Vuoksen vesistöstä.
Kylmien vesien kala
Nieriä viihtyy kylmissä, runsashappisissa ja kirkkaissa vesissä. Veden syvyydellä ei ole varsinaista merkiystä.
Nieriöitä tavataan Lapista matalistakin järvistä. Se ei siedä happamoitumista. Alhaisin pH-luku Suomen rautuvesissä on Kolin (1990) mukaan 6,2.
Kylmän veden vaatimus on niin ehdoton, että jatkuessaan ja pahetessaan ilmastonlämpeneminen hävittää maastamme todennäköisesti
ensimmäisenä raudun.
Nieriät saattavat samassa vesistössäkin muodostaa toisistaan poikkeavia muotoja. Usein puhutaan iso-
ja pikkunieriästä. Tällöin isonieriä on kookas petomaisesti käyttäytyvä kala ja pikkunieriä
hidaskasvuinen ja syvemmällä viihtyvä. Myös vaeltava muoto on tunnettu. Suomessa merestä Tenoon ja
sen sivujokiin nousee vaeltavaa nieriää. Kyseessä on kuitenkin periaatteessa sama laji, jonka muuntelu
on suurta. Tästä tutkijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä.
Ravinnonotto
Pienet nieriät ja kääpiöityneiden kantojen kalat syövät eläinplanktonia ja pohjaeläimiä (toukkia, katkoja
ja simpukoita). Nieriät käyttävät myös pintaravintoa. Isot kalat käyttävät ravinnokseen kaloja (muikku, kuore,
kymmenpiikki, mutu ja Inarissa reeska) ja ovat lähes täysverisiä petoja. Kääpiökantaisissa järvissä esiintyy myös isompia kaloja, jotka ovat jossain vaiheessa ruvenneet syömään pienempiä lajitovereitaan.
Kutupuuhat
Nieriä on syyskutuinen. Saimaassa kutu tapahtuu syyskuun loppupuolella, Lapissa loka-marraskuussa.
Kutupaikat sijaitsevat 1-10 metriä syvässä, yleensä 3-5 metrissä, puhtailla kivikko- tai karkeilla sorapohjilla.
Inarinjärven pikkunieriät kutevat selvästi syvempään. Tenojoen vaellusnieriä kutee kylmävetisiin sivuhaaroihin,
jotka eivät taimenille ja lohille kelpaa.
Kuten harjuksetkin, nieriäuroot valloittavat kutumenoja verten oman alueen - kutupiirin - jota
puolustavat aggressiivisesti.
Saalismäärät, ennätykset ja erityisiä pyyntimuotoja
Vuonna 2003 Inarijärven nieriäsaalis oli 8500 kiloa. Tulos on vaisu, koska ennen säännöstelyä jo
1930-luvulla saatiin 20000 kilon saaliita.
Virallisesta 2000-luvun kattavasta ennätyskalarekisteristä piikkipaikalta löytyy 6,4 kiloinen
nieriä, joka hieman yllättäen on saatu Saimaasta. Vanhoja nykyään epävirallisia tilastoja
hallitsivat Inarijärvestä 1983 uisteltu 8,6 kiloinen ja Sevettijärvestä 1990 verkotettu 9,8 kiloinen.
Nieriän liha on voimakkaan oranssinpunaista, rasvaista ja erittäin maukasta. Kala tarjoaa myös siimanpäässä
kelpo vastuksen, joten se on kalamiesten keskuudessa korkealle arvostettu saalis.
Raudun pilkkiminen on oma taiteenlajinsa. Sitä pilkitään erityisillä rautupilkeillä, lätkillä.
Lähteet:
- Koli, Lauri, Suomen kalat
- Jahnukainen, Jyrki, Kaamoksen kaunottaret (HS:n kk-liite 3/08)
- Nieriä (RKTL:n kala-atlas)
