Hirviä on tavattu Euroopasta jo esihistoriallisella ajalla. Luonnollisesti isoa eläintä on myös
aina metsästetty ja se on ollut tavoiteltu saalis ei vähiten kokonsa vuoksi. Suomessa sitä
on metsästetty aina, eli tuhansia vuosia. Varhaisin pyyntimenetelmä hirvelle ja metsäpeuralle
oli pyyntikuoppa. Hirviä ajettiin myös uimasilleen, jolloin ne
oli helpompi tappaa veteen keihäin ja nuolin. Koiria on käytetty apuna metsästyksessä jo
kivikaudella. Ns. hirvenhiihto eli hirven seuraaminen sitä upottavassa, mutta miehen kantavassa lumessa sen
kiinni hiihtäminen ja surmaaminen alkoi suksen keksimisen jälkeen eli arveltu on, että n. 2000 v ennen
ajanlaskumme alkua.
Hirvijahdin historiaa Suomessa
Hirvenmetästystä on enemmän ja vähemmän säännelty lain ja asetuksin vuodesta 1442.
Suomalaiset ovat kuitenkin luultavasti hyödyntäneet hirviä laiesta pahemmin piittaamatta.
Venäjän vallan alle juoduttua 1809 yleinen katsantokanta oli, että vanhat Ruotsin lait eivät enää
meitä koske ja koska venäläisillä ei pahemmin metsästysmääräyksiä ollut, se oli vapaata. Hirvikanta
alkoikin rajusti vähetä 1830-luvulta alkaen ja metsästyksellä oli varmasti siihen suuri vaikutus.
Hirvi rauhoitettiinkin 1868 ja kanta alkoi hitaasti elpyä, vaikka salametsästys on varmasti ollut
hyvin yleistä, mikäli hirviä tavattiin. Pyynti sallittiin luvanvaraisena 1899-1922. Sekasortoisina
vallankumouksen ja vapaussodan aikoina salametsästys oli varmasti erittäin yleistä.
Hirvi rauhoitettiin jälleen täysin 1923-1933 väliseksi ajaksi.
Kaatolupia alettiin myöntää varovaisesti 1930-luvulla, mutta kasvuun kääntynyt kanta
romahti uudelleen viime sotien aikana, olihan valvonta olematonta ja ruoasta pulaa.
Sotien jälkeen kanta elpyi, ei vähiten tehometsätalouden jäljiltä syntyneistä valtavista
taimikoista, jotka takasivat hirville ravintoa. 60-luvulla kanta alkoi taantua ja romahti taas
70-luvulle tultaessa. Syynä oli vääristyneet kanta-arviot ja epäonnistunut lupapolitiikka, joka
keskittyi aikuisiin. Hirvi olikin monin paikoin kokonaan rauhoitettu 70-luvun alussa.
Kannat alkoivat kuitenkin varovaisesti kasvaa lupapolitiikan rassauksen tuloksena ja
hirviä ammuttiin luvallisesti taas koko Suomessa vuodesta 1972. Keskittyminen vasoihin pisti
kannankasvun vauhtiin, joka olikin erittäin voimallista aina 1980-luvun alkuun saakka.
Hirvivahingot kasvoivat käsikkäin kannan kanssa. Niitä piti tappaa enemmän ja 1984 Maa- ja metsätalousministeriö
määräsi riistanhoitopiireille vähimmäiskaatotavoitteet. Syksyllä 1984 lyötiinkin kaikki kaatoennätykset (68843)
ja kanta saatiin "kuriin".
Kaatomäärät pysyivät vakiosuurina 1985-92. Lihaa metsistä kärrättiin keskimääriin 6,8 tonnia vuodessa,
kaatomäärät olivat 45000-54000 eläintä. 93-97 kanta supistui ronskimman verotuksen seurauksena tilapäisesti.
2000-luvulla ollaan ammuttu jopa yli 80000 luvallista hirveä syksyssä ja kanta voi silti mainiosti.
Hirvenmetsästysoikeus on nykyään yhteydessä maanomistukseen, mikä käytännössä pitkälti
tarkoittaa metsästysseurojen monopolia ja seuruemetsästystä. Senpä takia moni lintumies
katsookin vahvasti motorisoitua touhua hitaasti ja pitää sitä jonkunlaisena metsästyksen irvikuvana.
Tosiasiassa nykymuotoinen hirvenpyyntikin vaatii vankkaa osaamista ja paikallistuntemusta, vaikka metodit
eivät ehkä kaikissa tapauksissa äkkisteltään tarkastellen täytä kaikkein puritaanisimpia käsityksiä metsästyksestä.
Hirvijahti nykyisin
Yleisin metsästystapa nykyään on ajoketjumetsästys, jossa paikallistetut hirvet pyritään ajamaan
ajomiesten/koiran avulla passilinjaan. Ajo ei ole niin helppoa kuin joku saattaa kuvitella. Hirvi
on älykäs ja hyväaistinen eläin, joka taitaa kätkeytymisen ja huomaamattomasti liikkumisen.
Pääaistit ovat haju ja kuulo, joten passissa on syytä olla hiljaa ja sinne saapuessa ei auton ovia kannata
hirveästi paiskoa. Hirvi lähtee mielellään liikkeelle vastatuuleen, että pääsee nuuhkimaan etumaaston vaarat ja
usein myös vältää passit.
Tällaisissa jahdeissa voi toki päästä yrittämään hirvenkaatoa
myös haukusta, jos koira on pelissä mukana. Haukulle kannattaa hakeutua tuulen alta ja lähempänä liikkua
ainoastaan silloin, kun koira haukkuu. Mikään kiire ei ole, koska hirvi ei koiraa pelkää.
Sanomattakin selvää on, että tällaisen toiminnan on oltava hyvin organisoitua ja johdettua, muuten se
muuttuu vaaralliseksi. Passipaikat, ajomiesten kulku ja koiramiesten toiminta on tehtävä kaikille
selväksi ja touhun on oltava kurinalaista. Jahtiin osallistuvien passimiesten on oltava sitkeitä.
Ei ehkä samaan tapaan kuin entisaikojen suksimiehet, mutta liikkumatta paikoillaan on jaksettava
jäkittää.
Muita hirvenmetsästystapoja ovat houkuttelu, vahtiminen ja naakiminen.
Houkuttelemalla pyritään joko suulla ja nenällä tai torvilla matkimaan hirvien ääntelyä ja sitten tappamaan
kutsun pettämät yksilöt. Aamuisin ja iltaisin ääntely on tuloksellisinta, sekä myös luonnollisesti kiima-aikaan.
Väijymetsästyksessä vahditaan esimerkiksi hirven käyttämää ruokailupaikkaa ja ammutaan paikalle
tuleva eläin. Tämä on varminta esimerkiksi pelloilla, joilla hirvet ovat tottuneet käymään syömässä.
Ne ruokailevat aikaisin aamulla tai iltahämärissä ja passissa on siis oltava hyvissä ajoin ennen h-hetkeä.
MMM jakaa vuosittain myöskin joitakin poikkeuslupia taimitarhojen ja viljelysten hirvivahinkojen estämiseksi.
Naakimisella tässä tarkoitetaan hirven jäljestystä, etenkin keväthangilla hiihtäen se oli entisaikaan yleistä.
Sanomattakin selvää on, että kun Hiluxilla pääsee passiin ja passista sohvalle iltauutisille, niin tällainen
jalo perinteinen metsästysmuoto on lähinnä historiaa.
Lähteet:
- Palmen, Ernst (toim.), Suomen eläimet 1
- Kairikko, Juha K ym, Hirvijahti - hirvieläinten metsästyksen käsikirja
- RKTL