Metsäjänis (Lepus timidus)
Metsäjänis on ehkä tunnetuin ja metsästetyin riistaeläimemme. Sille on ominaista tehokkaan lisääntymisen myötä runsaat kannat, joissa usein ylitiheiksi päästyä jyllää joku tauti. Levinneisyys kattaa koko maan. Metsäjänis on rusakkoa pienempi (2,5-4kg), kesällä ruskehtavan harmaa ja talvella valkoinen lukuunottamatta mustia korvankärkiä. Muita hyviä tuntomerkkejä ovat häntä, jossa ei ole mustaa sekä rusakkoa lyhyemmät korvat, jotka eivät ylety eteenpäintaitettuina kuonon tasolle. Jänikset makaavat päivät ja loikkivat ruoanhaussa hämärissä ja yöaikaan. Päivämakuut ovat usein metsän sisällä suojaisissa paikoissa yhden tai useamman paluuperän takana. Elinympäristönä metsäjänis suosii kuusivaltaisia metsiä ja viihtyy erityisesti metsän ja suon tai muun aukon reunuksilla sekä rantapusikoissa. Metsäjäniksen ravinto koostuu kesäisin enimmäkseen ruohosta ja heinistä, kun talvella ja keväisin ennen heinäaikaa se joutuu puputtamaan erilaisia varpuja, lehtipuiden oksia ja kuorta. Myös mänty ja kataja maistuu jäniksille. Saalismäärät ovat 2000-luvulla olleet keskimäärin reilut 200 000 yksilöä vuodessa.
Rusakko (Lepus europaeus)
Rusakko on tuoreempi tulokas luonnossamme, kuin pienempi serkkunsa metsäjänis. Se alkoi levittäytyä maahamme itärajan takaa 1800-luvun lopulla. Lisäksi lajia istutettiin venäläisen ylimystön metsästettäväksi. Näistä syistä rusakkoa kutsuttiinkin yleisesti ryssänjänikseksi. Levinneisyysalueen raja kulkee jyrkästi pudoten länsi-itä-suunnassa noin Oulu-Kemi-Kajaani-Joensuu -linjalla. Rusakko on metsäjänistä pitkäkroppaisempi ja suurikokoisempi (4-5 kg). Se ei saa lumipukua talveksi, vaikka karvan vaihtaakin. Kesällä se on kellertävän harmaanruskea ja talvella vain harmaampi. Metsästyksen kannalta merkittävä ero on se, että rusakolla ei ole samanlaisia lumikenkiä, kuin metsäjäniksellä, jolloin sillä on usein tapana ajoon jouduttuaan hakeutua tielle. Muita hyviä tuntomerkkejä metsäjäniksestä erottamiseen ovat pidempi ja päältä musta häntä sekä pidemmät, eteenpäin taivutettuna yli kuonon ylettyvät korvat. Rusakko poikkeaa metsäjäniksestä myös elinympäristön puolesta: se oleilee viljelysseuduilla, pelloilla, niiden laitamilla ja urbaaneissa ympäristöissä, kun metsäjänis nimensä mukaisesti viihtyy metsässä. Rusakon saksankielinen nimi onkin peltojänis. Ravinto koostuu heinistä ja korsista vielä niin pitkään talveen, kunnes rusakko ei niitä enää saa pelloilta esiin kaiveltua. Sitten se turvautuu useimmiten puutarhojen omenapuihin ja koristepensaisiin. Rusakko on huomattavan paikkauskollinen elellen koko elämänsä samalla muutaman neliökilometrin alueella. Saalismäärät ovat 2000-luvulla olleet keskimäärin n. 65 000 yksilä kaudessa.
Lähteet:
- Juha K. Kairikko, Taitava metsästäjä
- RKTL
Kuvat: