Suomessa tavataan viittä metsäkanalintulajia, joista kaikki ovat metsästettävissä.
Jokaisen lajin metsästyksessä on omat niksinsä ja jahtitavat ovat erilaisia.
Metsäkanalinnut ovat arvostettuja saaliina ja erittäin maukasta riistaa.
Metso (Tetrao urogallus)
Metso ja erityisesti koiraspuolinen lintu eli ukkometso on komea ilmestys ja metsiemme
arvostetuin riistalintu. Se on Keski-Suomen maakuntalintu ja esiintyy maakunnan vaakunassa. Arvostetun siitä tekee suuri koko, usein sävähdyttävät kohtaamiset
metsässä ja suhteellisen vaikea saatavuus.
Ukkometsosta ei voi erehtyä, mutta akkametso eli
koppelo, joka on väritykseltään ruskean, mustan ja valkoisen kirjava muistuttaa etenkin nuorena
vanhaa naarasteertä. Varma tuntomerkki on kuitenkin pyrstö, joka koppelolla on pyöreäpäinen ja
teerellä vastaavasti lovellinen. Metson elinpiirin paljastavat usein rypypaikat hiekassa ja paskakikkareet,
jotka ovat n. 3-4 cm pitkiä ja 1 cm paksuja havunneulasia sisältäviä suikeroita.
Ukkometso ääntelee soitimella kiihtyvällä KO-DOP KO-DOP "näppäilyllä", joka jatkuu
suhisevana SUIHI-SUISHI -"hiontana". Kana puolestaan kotkotelee.
Metso viihtyy erämaissa. Kukkojen elinpiiri on usein vain muutaman neliökilometrin suuruinen,
naaras on hieman liikkuvampi. Talvisin sitä tapaa vanhoissa mäntyvaltaisissa metsissä.
Marjojen alkaessa kypsyä metsot siirtyvät metsiin, joissa on hyvin marjoja.
Kesäisin ja syksyisin aterioinnin jälkeen metsot viihtyvät rehevissä korvissa, rämeillä sekä
vanhoissa- ja puronvarsien tieheissä kuusikoissa.
Pesä on vaatimaton neulasilla, risuilla ja lehdillä vuorattu maakuoppa, usein pensaan tai kaatuneen
rungon suojassa.
Metso käyttää ravinnokseen poikasina hyönteisiä ja muuta pieneläinkuntaa. Vanhemmiten
maistuu talvisin erityisesti männyn neulaset, joita se syö tietyistä "hakomispuista". Kesällä
ja syksyllä ravinto on monipuolisempaa sisältäen marjoja, silmuja, lehtiä, versoja, jyviä, hyönteisiä yms.
Metson levinneisyys kattaa pohjoisinta käsivartta ja Etelä-Suomen asfalttiviidakkoja lukuunottamatta
koko Suomen, joskin se on erityisesti etelässä käymässä harvalukuiseksi.
2000-luvun keskimääräinen saalismäärä on ollut noin 33 000 lintua vuodessa.
Teeri (Tetrao tetrix)
Teeri on runsaslukuinen joskin voimakkaasti varsinkin etelässä vähentynyt komea metsäkanalintu, jolle erityisen ominaisia
ovat voimakkaat kannanvaihtelut.
Teerikukon tuntomerkit selvät: mustasta punaluomisesta ja lyyrapyrstöisestä linnusta ei voi erehtyä.
Akkateeri ei ole yhtä selvästi poikkiraitainen kuin koppelo, mutta ruskean-mustan-kirjavana saman värinen.
Erona on auki levitetty pyrstö, joka pyöreän tasapyrstöisestä koppelosta poiketen on naarasteerellä lovellinen.
Ulosteet paljastavat teeren olinpaikat. Teerenpaska on käyrä, toisesta päästä valkea n. 2-2,5 cm pitkä
ja 7-8 mm paksu kikkare.
Teeren ääntely on varsinkin soidinaikaan metsästäjän veret liikkeelle saava konsertti:
kukot pulputtavat, mikä aamuisin tyvenellä säällä kuuluu kauas. Sekaan ne pihauttelevat
tsuu-IISH -äyskäisyjä. Akkateeret kotkottelevat lennossa kepeästi kok-kok ja varoitusäänenä
ka-ka-ka.
Teeri on paljon urbaanimpi kuin erämaiden metso. Soidinpaikat saattavat olla pelloilla ja asutuksen liepeiden linnut ruokailevat
talvisin peltojen reunakoivikoissa.
Teeri suosii elinympäristönään talvisin peltojen, teiden, hakkuuaukkojen ja rantojen reunuskoivikoita ja niiden lähialueita.
Talvisin teeret yöpyvät ja usein huonolla säällä päivisinkin ovat lumen sisällä ns. kiepissä.
Soitimen jälkeen linnut siirtyvät ravinnon perässä sekametsiin, edelleen kuitenkin suosiossa ovat
soiden ja hakkuuaukkojen reuna-alueet. Keskikesällä kukot saattavat hakeutua tiheisiin kuusikoihin ja
rämesaarekkeille. Syksymmällä ja syksyllä teeret oleskelevat ruokailupaikoillaan
mustikka- ja puolukkakankailla ja puolukkaa kasvavilla taimikoilla.
Pesän teeri pyöräyttää suojaiseen syvennykseen, jonka vuoraa höyhenillä, lehdillä ja kuivalla
ruoholla.
Teeren ruokalista vaihtuu vuodenajan mukaan. Kesällä se koostuu versoista, silmuista, lehdistä, ruohoista ja marjoista.
Talvella maittaa koivun silmut ja urvut, lepän norkot ja männynneulaset. Untuvikot popsivat hyönteisiä, hämähäkkejä
ja muita pieneliöitä.
Teeren levinneisyyden pohjoisraja kulkee suunnilleen kuusirajalla. Ruuhkasuomesta se luonnollisesti puuttuu myös.
Saalismäärä on vaihdellut 2000-luvulla 118- ja 162-tuhannen linnun välillä.
Pyy (Bonasa bonasia)
Pyy on pienikokoisin, runsaslukuisin ja maukkain metsäkanalintumme.
Lintua ei voi oikeastaan sotkea mihinkään muuhun lajiin. Lentoonlähtevän pyyn tunnistaa parhaiten
siivistä kuuluvasta pörrrr -pörähdyksestä ja kirjavanharmaan pyrstön mustavalkeasta kärkivyöstä.
Muuten selkäpuolen väritys on harmaankirava ja rinta valkoisen-mustan-ruskea. Koiraalla on
musta kurkku.
Pyyn piipitystä pii-pii-pi-pi-ptipti on helppo imitoida pyypillillä. Pyy varoittaa päästämällä nokastaan
plit plit plit.
Pyyn elinpiiri on noin 5-10 ha lehdoissa ja havu- sekä sekametsissä.
Linnut viihtyvät erityisesti tiheissä kuusivaltaissa sekametsissä ja leppää kasvavissa puronvarsitiheiköissä.
Pesä on maassa oksien, pensaan tai puun suojassa oleva lehdillä, ruohoilla ja risuilla vuorattu syvennys.
Pyy syö talvisin silmuja ja koivun- ja lepän norkkoja. Kesäisin maistuu marjat, versot, lehdet, siemenet
ja hyönteiset.
Karkoittuva lintu jää usein uteliaana keekoilemaan lähipuuhun, josta tarkkasilmäinen haulikkomies sen
pudottaa.
Levinneisyyden pohjoisraja noudattelee kuusirajaa, mutta aivan pohjoisessa pyy on huomattavasti etelää
harvalukuisempi.
Saalismäärä on 2000-luvulla ollut vuositasolla keskimäärin 86 000 lintua.
Riekko (Lagopus lagopus)
Riekko. Kuva: US National Park Service.
Riekko on peräpohjolan maakuntalintu ja esiintyy myös Enontekijön vaakunassa. Muista kanalinnuista
poiketen riekkoa saa pyytää myös myyntiin ja ansoilla Enontekijön, Utsjoen ja Inarin alueella. Em. alueilla metsästysaika on myös muuta maata pidempi.
Hyvä tuntomerkki on läpi vuoden valkoisina pysyvät vatsa ja siivet, mistä riekon erottaa nopeassakin
tilanteessa peitteisessäkin maastossa. Riekko vaihtaa talveksi kokovalkoisen höyhenpuvun.
Riekko tunnetaan kopeekoistaan ja perkeleistään.
Ääntelystä ei voi erehtyä, parhaimmilaan riekko kiroilee pahemmin kuin merimiehen papukaija:
ko-pek, ko-pek, ko-pek, po-pek-pek-pek-pek-perrrrrrrrrr.
Kanalla on lempeäpi njaa-njaa-njaa.
Riekon elinympäristönä ovat suot, niiden ja korpien laitamat, puronvarsitiheiköt ja tunturikoivikot; etelässä myös hakkuaukkojen vesakot ja muut pusikot.
Pohjoisen linnut siirtyvät tunturiin talveksi soilta ja purojen varsilta. Riekko karttaa lehtipuustoa ruskan ollessa
parhaimmillaan: tällöin linnut tapaa mäntyrämeiltä, harvakasvuisista havumetsistä ja mäntytaimikoista.
Pesä sijaitsee maassa varpujen ja oksien suojassa.
Levinneisyys kattaa noin 3/4 maasta ja on runsaimmillaan pohjoisessa. Yhtenäisen
levinneisyyden raja kulkee noin Pori-Jyväskylä-Joensuu -tasalla. Lisäksi
eteläisen Suomen laajimmilla suoalueilla elelee rippeitä vanhoista eteläisistä kannoista.
Riekon ravintona on silmut, oksat, lehdet ja marjat. Pienet poikaset syövät hyönteisiä.
Saalismäärä keskimäärin 2000-luvulla on ollut 85000 kpl vuodessa, parhaina vuosina yli 100000 lintua.
Kiiruna (Lagopus mutus)
Kiiruna eli tuntuririekko. Kuva: Steve
Ebbert,
U.S. fish and wildlife service.
Arktinen kiiruna, tuntuririekoksikin kutsuttu suhteellisen harvinainen Pohjois-Lapin puuttomien lakien ja rinteiden lintu.
Paras tuntomerkki talvella verrattuna riekkoon on silmän musta juova, jota ei naaraalla
kuitenkaan vältäämättä ole juuri lainkaan. Myös kiiruna saa talveksi lumipuvun.
Kesäpuku on harmaa-kellanruskea, erinomaisesti tunturiin ja kivikkoon sulautuva, yleisilmeeltään selvästi
riekkoa harmaampi.
Kiirunan elinympäristöä ovat korkeimpien tunturien puuttomat rinteet ja laet. Joskus linnut
joutuvat laskeutumaan alemmas ravinnon perässä. Tavataan hajanaisena myös hieman etelämpää
kivikkoisilta ja karuilta tunturinummilta.
Pesän virkaa toimittaa avoin tai pensaan suojaama maakuoppa.
Levinneisyys painottuu maassamme Enontekijön, Utsjoen, Inarin ja Sodankylän korkemmille tunturialueille.
Myös Savukosken Värriössä tavataan kiirunaa.
Kiiruna käyttää ravinnokseen kesällä lehtiä, kukkia ja siemeniä. Talviruokavalio koostuu
vaivaispajun ja -koivun versoista ja urvuista.
Saalismäärät vähäisiä, lähinnä riekkojahdin sivusaaliina.
Lähteet:
- Lasse J. Laine, Suomalainen lintuopas
- Juha K. Kairikko, Taitava metsästäjä
- Sakari Kankaanpää, Esa Niemelä ja Dick Forsman, Lajintuntemus, teoksessa Metsästäjän opas (1992), toim. Esa Niemelä
- RKTL
