Orava (Sciurus vulgaris)
Kuva: Matti Parkkonen
Orava oli ennen tärkeä tulonlähde ammattimetsästäjille ja monen pääkohde, kun nahka oli arvossaan. Sitä metsästettiin haukkuvan koiran avulla, usein pienoiskiväärillä. Nykyään tämä kulttuuriympäristöönkin hyvin sopeutunut sympaattisenoloinen nisäkäs on lähinnä tuttu vessapaperimannekiinina ja puistojen hönönä. Oravaa ei voi sekoittaa mihinkään muuhun eläimeen. Tämän tuuheahäntäisen taidokkaan kiipeilijän tunnistanee paatuneinkin lähiöurpo. Pesä on useimmiten korkealla kuusen tai männyn latvuksessa. Se on tiivis pallomainen risurakennelma, joka on sisältä pehmeäksi naavalla ja sammalilla vuorattu. Osaa käytetään vain nukkumiseen ja lepäilyyn. Pesä voi olla myös pöntössä tai rakennuksen osissa. Levinneisyys kattaa koko maan, mutta tunrialueella orava on ymmärrettävästi harvinaisuus. Se viihtyy erityisesti kuuismetsissä, mieluiten reunuspuissa ja aukkojen liepeillä. Ravinto koostuu pääosin havupuiden siemenet. Varma merkki oravan läsnäolosta onkin kuusen juurella olevat paljaiksi kalvetut käpyjen rangat. Hätäravintona se syö silmuja. Syötäväksi kelpaavat myös juuret, toukat, linnun munat ja poikaset, sienet ja vilja. Saalismäärät 2000-luvulla keskimäärin nelisentuhatta kaudessa.
Lähteet:
- Suomen eläimet 1, Palmen, Ernst (toim.)
- Juha K. Kairikko, Taitava metsästäjä
- RKTL