Kettu (Vulpes vulpes)
Kettu. Kuva: Vernon Burns,
U.S. fish and wildlife service.
Kettu on keskikokoinen koiraeläin. Se on hyvin sopeutuvainen ja vanha laji. Eläinsaduista tutut ominaisuudet
viekkaus, älykkyys ja varovaisuus eivät ole vailla todellisuuspohjaa. Ketulla on hyvä muisti, salamannopeat reaktiot ja
erinomaiset haju- ja kuuloaisti.
Turkki on pitkäkarvainen ja pohjavilla runsas etenkin talvisin.
Kettu on ollut ja on jossain määrin edelleenkin tavoiteltua turkisriistaa.
Tuntomerkkeinä mainittakoon paino n. 4-10 kg, Suomessa keskimäärin viitisen kiloa. Säkäkorkeus on 35-40 cm.
Urokset ovat hieman suurempia kuin naaraat. Värimuunnoksia on luonnossakin useita, joista yleisin on ns. punakettu,
jonka hallitseva väri on punainen/punertava, kuitenkin kaula ja rinta ovat valkeat sekä raajojen etupuolet ja
korvantaustat mustat. Yleisimpiä muunnoksia ovat mustakettu, jolta punainen väri puuttuu; hopeakettu, jonka
peitinkarvankärjen ovat valkoiset, sekä arvokkain ristikettu, jolla on hartioissa musta tai tumma ristikuvio.
Ketun elinympäristön määrää yleensäkin tajolla oleva suoja ja ravinto. Suojaa on useimmissa paikoissa
tarjolla, joten määrittävä tekijä useimmiten on ravinto. Suomessa ketulle parasta ympäristöä on monipuolinen metsäinen viljelysmaisema
peltoineen, niittyinen, laitumineen ja metsiköineen.
Kettu ei vaella vuodenaikojen mukaan, joten alueen on oltava elinkelpoinen ympäri vuoden. Ketulla on reviiri,
jonka se merkkaa virtsalla. Laajuus voi olla kymmeniä neliökilometrejä.
Kettu liikkuu hämärissä ja 20 kilometrinkin lenkki ei ole välttämättä matka eikä mikään.
Ravintoa kettu käyttää erittäin monipuolisesti ja se syökin sitä, mitä kulloinkin on tarjolla.
pääasiallinen menu muodostuu pikkujyrsijöistä, mutta mikäli niitä ei ole tarjolla kelpaavat linnut, munat,
jänikset, sammakot, hyönteiset, marjat, haaskat yms. Se kumuaa myös haaskoilla ja kaatopaikoilla ruoan perässä.
Pesä sijaitsee useimmiten luolassa, joka on kaivettu törmään, kumpareeseen, kiven tai juurakon alle.
Vanhat mäyränpesät ja kallioluolat ovat myös mahdollisia paikkoja. Pesällä on voimakas raadonlöyhkä.
Levinneisyys kattaa koko maan.
Saalismäärät ovat 2000-luvulla olleet 40- ja 65-tuhannen välillä vuodessa.
Supikoira. Kulahtanut kesäkarva.
Supikoira on tuore tulokas luonnossamme. Ensimmäinen supikoira
tavattiin Suomesta 1939. Räjähdysmäinen kantojen kasvu alkoi 1970-luvulla. Meille levittäytyneet eläimet
ovat alunperin peräisin venäläisten siirtoistutuksista. 80-luvulla nahoista sai hyvän hinnan ja
eläin oli tavoiteltua turkisriistaa ja tarhurit ostivat myös elävänä pyydettyjä yksilöitä, mutta
nykyään pyynti on lähinnä riistanhoitoa. Se on tyhmänrohkea eikä pelkää uhitella koiralle. Viimeisenä
keinonaan se tekeytyy kuolleeksi.
Tuntomerkeistä käy lyhyet jalat sekä paksu ja tuuhea yleisväriltään harmaanruskea turkki.
Kuonon yläpinta, poskiparran ulkoreunat ja korvien sisäpuoli ovat harmaat. Tämä yhdessä tummien poskien
kanssa muodostaa eläimelle tunnusomaisen naamion. Supikoira painaa 3-12 kiloon, pituuden vaihdellessa 45-80 cm
välillä.
Elinympäristönä supikoira suosii lehtomaisia metsiä, vesistöjen rantavyöhykkeitä, peltojen- ja niittyjen
reunamaastoja. Laajoilla aukeilla ja yhtenäisillä havumetsäalueilla se ei viihdy. Vaeltavan yksilön voi tavata myös korpimailla.
Elinpiiri on useimmiten 1-12 neliökilometriä. Levittäytyminen uusille elinalueille on tehokasta, vaellukset
voivat olla jopa 80 km.
Supikoira liikkuu hämärissä ja öiseen aikaan. Päivät se makailee puiden alusissa, ruovikoissa, heinäkasoissa,
kantojenalusissa ja kivien kupeilla. Vuorokaudessa taivalta taittuu vuodenajan mukaan 2-20 km, talvella ehkä
vähemmänkin. Se köpöttelee ja kahlailee koluten tarkkaan kulkemansa alueet. Eläin on hidas ja on otettavissa
juosten kiinni.
Jos lunta on paljon, supikoira ei liiku vaan vaipuu jonkinlaiseen horrokseen.
Ravinto on monipuolista. Supikoira ei ole niinkään saalistaja vaan kaikkiruokainen keräilijä.
Sille kelpaa pikkunisäkkäät, sammakot, linnun poikaset, munat ja hyönteiset. Syksyllä marjojen ja viljan osuus
kasvaa ja talvella se hyödyntää jätteitä ja raatoja.
Supikoiran talvipesä voi olla vanhassa ketun- tai mäyränluolassa, josta se on sulkenut ylimääräiset
suuaukot tai esimerkiksi ladonalusissa. Se osaa kaivaa pesän kyllä myös itse. Se penikoi usein eri pesään,
joka puolestaan voi olla esim. puiden juuristojen-, mättäiden tai kivien alla olevissa onkaloissa.
Pesän läheisyydessä on käymälä, maakuopassa tai laakean kiven päällä.
Yhteinäisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee meillä Rovaniemen alapuolella. Yksittäisiä supikoiria tavataan
myös napapiirin yläpuolella.
Keskimääräinen vuosittainen saalismäärä on 2000-luvulla pysynyt yli 100 000 yksilössä.
Hilleri (Mustela putorius)
Hilleri sinnittelee Suomessa levinneisyysalueensa ylärajoilla.
Hilleri muistuttaa minkkiä, mutta varmahko tuntomerkki on aina pään väritys: suunympärys on
kokonaan valkoinen. Pituus on 30-45 cm ja paino vaihtelee 0,5-1,2 kg välillä.
Elinympäristönä se suosii ranta-alueita, hakkuuaukeita, kesannoilla ja metsitetyillä pelloilla.
Se saattaa asettua myös pihapiiriin.
Ravinto koostuu etupäässä myyristä, hiiristä ja rotista, mutta se hyvänä uimarina pyydystää myös
kaloja ja sammakoita. Myös muut matelijat kelpaavat. Luultavasti myös linnunpoikaset ja munat häviävät hillerin
suihin.
Pesä sijaitsee kannokossa, puunjuurakon alla, kivikossa, ontossa puussa tai mäen rinteeseen kaivetussa
kolossa.
Levinneisyyden pohjoisraja noudattelee suurin piirtein Oulunläänin etelärajaa.
Saalismäärät ovat pieniä, vain viitisen sataa hilleriä päätyy manan majoille vuosittain metsästyksen tuloksena.
Kärppä (Mustela erminea)
Kärppä kesäpuvussa. Kuva:
Steve Hillebrand, U.S. fish and
wildlife service.
Kärppä on lumikon jälkeen pienin petoeläimemme. Se on kuitenkin loistava tappaja ja moninverroin
tehokkaampi saalistaja, kuin esimerkiksi suurpedot. Nykyisin kun nahkoilla ei juuri ole arvoa,
metsästys on vähäistä, mutta ennen kärpän nahkaa arvostettiin ja sitä löytyikin usein
korkea-arvoisten henkilöiden asusteista.
Kärppä on kesällä ruskea päältä ja valkoinen alta, kuten lumikkokin. Parhaita tuntomerkkejä
lajien erottamiseen onkin koon lisäksi kärpän huomattavasti pidempi häntä, jonka pää on musta.
Kärppä ei ole elinympäristönsä suhteen ronkeli, sitä tavataan korkeimpien tunturien kivikoista ulkosaaristoon.
Vetisimpiä suoalueita ja synkimpiä saloja se kuitenkin välttää. Se kaihda urbaanimpakaan ympäristöä, mutta
kaikkein mieluisimpia asuinpaikkoja rehevät pensaikot, purinvarsipajukot, rytöiset hakkuuaukot,
heinäniityt ja laikkuiset viljelysalueet. Kärpää liikkuu pitkälti ravintotilanteen mukaan.
Jos ruokaa on, se voi asustella muutaman hehtaarin alueella. Talvella ravitotilanteen heiketessä myös elinpiiri
laajenee. Jotkut saattavat läteä vaeltamaan, mutta paikoillaan pysyvätkin liikkuvat jopa 2-3 km2 alueella, jolle
muodostuu säännöllinen reitti.
Kärpän ruokalista koostuu pääosin myyristä ja muista pikkujyrsijöistä. Huonoina myyrävuosina ravinto
monipuolistuu: syötäväksi kelpaavat hyönteiset, nilviäiset, sammakot ja matelijat.
Myyriä tai ei lintujen maapesät kärppä ryövää munista, saattaapa kiivetä jopa puuhunkin herkuttelemaan.
Lapissa se verottaa riekon ansapyytäjää. Kala on kärpän herkkua.
Pesä sijaitsee kiviröykkiössä, risukasassa, juurakoiden- tai halkopinojen alusissa.
Levinneisyys kattaa koko maan.
Saalismäärät ovat 2000-luvulla olleet keskimäärin vuosittain 3500 luokkaa.
Minkki (Mustela vison)
Minkki. Huomaa valkoinen suun
alaosa.
Minkki on vesielämään sopeutunut näätäeläin, joka ei ole alkuperäislaji Suomessa.
Se on Pohjois-Amerikkalainen laji ja turkistarhakarkulaisista on kehittynyt voimakas luonnonvarainen
kanta, joka on syrjäyttänyt luonnostamme alkuperäislaji vesikon. Se on hyvin sopeutuvainen ja tehokas
saalistaja. Se ui hyvin, kiipeilee hyvin, eikä paljoa arkaile ihmistäkään.
Minkin tuntomerkit eivät ole yksiselitteisiä, koska siitä on jalostettu erilaisia värimuunnoskia,
mutta ylenssä eläin on tumman ruskea. Minkillä on valkoista alahuulessa ja leuassa sekä joskus
myös kaulassa ja vatsassa. Vesikolla valkoista on myös ylähuulessa. Minkilläkin tosin voi olla joskus.
Minkin elinympäristön määrittää vesi: se viihtyy jokien ja järvien rannoilla. Se ei ole mitenkään erityisen vaatelias muuten. Joissakin tutkimuksissa on
havaittu minkin kiertelevän mielellään järvenrantoja syksyisin ennen jäiden tuloa ja keväisin jäiden lähtiessä.
Talvisin minkki suosii tieäkasvuisia kaislikkorantoja, jäiden läpi virtaavia jokia ja majavien patoalueiden
tulvaniittyjä. Tällaisissa paikoissa jään alle jää tilaa, eikä minkkiä usein talvella sitten jään päällä juuri nääkkään.
Liikkuminen vaihtelee vuodenajan mukaan jonkun verran. Minkki liikkuu päivässä noin pari kilometriä.
Syksyisin ne liikkuvat eniten aamutuimaan ja iltahämärissä. Kesällä etenkin naaras, jolla on poikaset
on hyvinkin passiivinen ja oleilee pesän läheisyydessä. Talvi menee siis pitkälti jäiden alla ja lumitunneleissa,
mutta kevättalvella alkava kiima saa urokset liikkeelle, jolloin ne saatavat vaeltaa kilometrikaupalla rantoja
ja siirtyä vesistöstä toiseen.
Minkin ravinto koostuu kaloista, sammakkoeläimistä, linnuista ja niiden munista ja poikasista,
pikkunisäkkäistä ja äyriäisistä. Se saalistaa vedessä ja maalla ja on
tehokas tappaja. Pystyy tappamaan itseään kookkaampia eläimiä ja tappaa jos mahdollista reilusti
yli oman tarpeensa tehden varastoja. Talvisin syö pääasiassa kalaa ja kesäisin varsinkin saaristossa
vesilintujen munia ja poikasia.
Pesä sijaitsee usein kantojen tai juurakoiden alusissa, rantakivkoissa, ontoissa kaatuneissa puunrungoissa
sekä hylätyissä piisamin ja majavan pesissä.
Levinneisyys kattaa koko maan.
Saalismäärät 2000-luvulla ovat olleet 50- ja 85-tuhannen välillä vuositasolla.
Näätä (Martes martes)
Näätä.
Kuva: Alessio Marrucci.
Näätä on heimonsa malliyksilö, korpimaiden vaeltaja. Se oli ja on edelleenkin arvostettu saalis turkkinsa,
vaikean pyydettävyyden ja aiemman harvinaisuutensa vuoksi.
Näädällä 42-59 cm pitkä ruumis ja 650-1800g painoa.
Turkki on talvella pörröinen, puna/harmaanruskea. Kesäturkki on ohuempi suklaanruskea ja
saa koko eläimen näyttämään laihemmalta ja pienemmältä.
Paras tuntomerkki on kultaan vivahtava/kellertävä rintaan ulottuva kurkkulaikku.
Näätä elelee ensisijaisesti havumetsissä, mutta sitä tavataan myös sekametsissä.
Se suosii erityisesti vanhoja ryteikköisiä luonnontilaisia havumetsiä, Lapissa puronvaria ja
yleensä kuusikkoalueita. Se on kuitenkin sopeutunut myös tehometsätalouteen.
Näätä liikkuu yöllä ja hämärissä, poikkeustapauksissa päiväsaikaan.
Päivät se viettää erityisissä lepopaikoissa, jotka saattavat olla käytössä pitkään.
Tällaisia paikkoja voi olla ontossa puussa, juurakon-, kannon- tai kiven alustoissa,
erilaisissa kallio- ja maakoloissa, vanhoissa oravanpesissä tai jopa pöntöissä.
Se liikkuu pääasiassa maassa, mutta käyttää kiipeilytaitoaan saalistaessa ja paetessa.
Näädällä on useita laajoja saalistusalueita, joissa se oleskelee tietyn aikaa.
Näistä koostuu varsinaisnen elinalue joka voi olla jopa tuhansia hehtaareja.
Ruokalista on monipuolinen: orava, jänis, pikkunisäkkäät, piisami, kanalinnut,
muut linnut, kesällä myös hyönteiset, matelijat ja marjat. Linnunmunat ovat näädän herkkua.
Se saattaa nälkäisenä hyödyntää myös haaskoja ja teurasjätteitä. Tekee varastoja.
Näädän pesä on useimmiten palokärjen kolossa, ontossa puussa tai isoreikäisessä pöntössä.
Levinneisyys kattaa koko maan tunturilappia ja lounaissaaristoa lukuunottamatta.
Saalismäärät 2000-luvulla ovat olleet 10-15 -tuhannen vuosiluokkaa.
Mäyrä (Meles meles)
Mäyrä. Kuva: U.S. National Park Service.
Mäyrä eli metsäsika on omintakeinen talviunta nukkuva näätien heimoon kuuluva luolaeläin. Vetää sikeitä yleensä
lokakuusta huhtikuuhun.
Mäyrää ei voi sotkea mihinkään muuhun eläimeemme. Otus on kömpelönoloinen lyhyjalkainen lyllerö.
Persoonallinen tuntomerkki on valkaessa naamassa olevat mustat kuonosta niskaan ulottuvat juovat.
Metsäsian elinpiiri on usein viljelysalueilla ja lehtomailla. Keskuspaikkana 300-500 hehtaarin
reviirillä on asuntoluola, minkä lisäksi alueella on useita päiväluolia väliaikaiseen oleskeluun.
Mäyrä liikkuu kellonajoista välittämättä, enemmän yöllä, mutta myös päivällä. Se juoksee hitaasti tai maleksii maata nuuskien ja tonkien.
Kulkuväyliä ovat usein polut, ojien pohjat, peltojen pientareet ja notkojuonteet.
Huolimatta kömpelöstä ulkomuodosta, otus on ketterä ja huippunopeuskin on samoissa ihmisen kanssa.
Ahdistettaessa se turvautuu herkästi kemialliseen sodankäyntiin ja ruiskauttaa näätäeläimelle tyypillisesti
hajurauhasistaan tappeluvastustajaa päin.
Mäyrä on kaikkiruokainen. Se syö runsaasti kasviksia, erityisesti tiedetään
kauran maistuvan. Maasta se tonkii matoja, etanoita, koppakuoriaisia ja toukkia. Mäyrä hyödyntää myös haaskoja.
Joskus onnistaa myös jyrsijä-, matelija- ja sammakkojahti. Linnunpesälle sattuessa makeaan suuhun katoaa niin munat kuin poikasetkin.
Pesä on useimmiten hiekkaiseen maahan kaivettu käytäväverkosto. Pitkiä aikoja asuttuina olleiden
pesien suuaukoille muodostuu hiekkakumpareita. Pesä on siisti eikä haise kuin ketun.
Levinneisyys noudattelee suurin piirtein Oulunläänin rajaa.
Vuosittaiset saalismäärät 2000-luvulla ovat olleet 10 000 luokkaa.
Saukko (Lutra lutra)
Entisaikojen turkispyytäjä teki kesälomarahat yhdellä saukolla. Nykyisin saukko on rauhoitettu.
Isokokoinen vesielämään sopeutunut näätäeläin, painoa parista aina 12 kg, pituutta reilu metri.
Hyviä tuntomerkkejä ovat käpälien kynsiin saakka ulottuvat uimaräpylät
varpaiden väleissä ja kuono, joka on pituuttaan leveämpi.
Elinpiiri koostuu talvella (ja siis myös kesällä) jopa 20 kilometrinkin säteellä olevista sopivista
sulapaikoista, joita saukko kiertelee tietyssä rytmissä aina yhdessä paikassa muutaman päivän
saalistuspuuhissa viivähtäen. Kalaa on oltava tarjolla.
Saukon liikkumisesta saa talvella viitteitä jäljistä. Tasaisella maha viistää usein maassa ja
se jättää lumeen omintakeiset jäljet. Välillä se ottaa vaihtia ja liukuu mahallaan. Rinteet ja törmät
se laskettelee myös vatsallaan.
Saukko hankkii suurimman osan ravinnostaan vedestä. Pääravintoa on kala, mieluiten tietenkin punalihainen.
Vedestä saukon maaruun päätyy myös sammakoita, äyriäisiä, kotiloita ja hyöteisiä. Rannoilla kulkiessaan
se syö kyllä ohimennen kahlaajien ja vesilintujen munat ja poikaset. Se saattaa myös syödä pieniä jyrsijöitä.
Pesä on useimmiten jokitörmän onkalossa, juurikon alla tai rantalouhikossa. Myös rannan
lähistöllä sijaitsevat vanhat ketun- ja mäyrän pesät voivat olla saukon käytössä.
Levinneisyys kattaa periaatteessa koko maan, käytännössä se on kuitenkin laikuttainen.
Rauhoitettu, pyynti sallittu poikkeusluvalla vahinkojen estämiseksi. Vuosittain saukkoja tapetaan joitakin
kymmeniä.
Lähteet:
- Suomen eläimet 1, Palmen, Ernst (toim.)
- Juha K. Kairikko, Taitava metsästäjä
- RKTL
