Susi (Canis lupus)
Fish and Wildlife Service.
Koirat polveutuvat sudesta. Tämä kookas koiraeläin on ollut ja on osin edelleen usein suurten negatiivisten tunteiden kohdentuma johtuen sen aiheuttamista tuhoista porotaloudelle ja kotieläimille. Erittäin tarkka haju- ja kuuloaisti. Suomessa tavattavien susien turkki on kyljistä ja selästä harmaankeltainen ja vatsapuolelta harmaanvalkea. Lisäksi on mustaa peitinkarvaa etuselässä, hatioissa ja hännän kärjessä. Uros on kookkaampi kuin narttu. Urokset painavat usein n. 40 ja nartut 32 kilon hujakoilla. Suurimmat Suomessa tapetut sudet ovat painaneet yli 50 kg. Pituus on sama kuin ihmisellä, n. 150-200cm. Säkäkorkeus on yli 50, jopa 90cm. Paras tuntomerkki suhteessa koiraan on suorana roikkuva häntä ja vinot silmät. Sudet muodostavat laumoja, joiden elinpiirinä on reviiri, joka merkataan ja sitä puolustetaan vieraita vastaan, meillä se on 700-900 km2. Hirvi on susien pääsaaliseläin ja senpä takia se viihtyy parhaiten samoilla paikoilla, nuorissa metsissä. On esitetty, että meikäläiset reviirisudet liikkuisivat vain reilut 20 km vuorokaudessa. Joka tapauksessa eläin on sitkeä jolkottelija ja pystyy huomattavan pitkiin kertamatkoihin. Ne myös tekevät pitkiä vaelluksia. Meillä pisin mitattu matka on 470 km. Susien ravinto koostuu suurista kasvissyöjänisäkkäistä, meillä siis hirvista, peuroista ja poroista. Myös karjaeläimet maistuvat susille, kuten myös koirat - susihan on kannibaali ja saattaa syödä myös lajitovereitaan. Jos pääruokaa ei ole tarjolla susi pystyy käyttämään hyväkseen monipuolisesti muita vaihtoehtoja kaatopaikkajätteistä pienjyrsijöihin. Saaliiseen jää syviä viiltomaisia jälkiä kaulan ja reisien alueelle kulmahampaista. Pesä sijaitsee esim. rauhallisessa kurussa hiekkaiseen maahan kaivetussa luolassa tai kallioluolassa. Se voi laajentaa vanhoja ketunluolia omaan käyttöönsä. Levinneisyys kattaa nykyään laikuttaisesti lähes koko maan. Itärajan tuntumassa runsain ja päin vastoin. Pyynti sallittu riistanhoitopiirin/MMM:n/poliisin pyyntiluvalla. Saalismäärät ovat 2000-luvulla olleet vuosittain muutamasta pariinkymmeneen. Rktl:n ilmoittama luku hämää, koska siihen ei ilmeisestikään sisälly poliisilain nojalla "ympäristölle vaarallisina" tapetut yksilöt.
Karhu (Ursus arctos)
Suomessa karhua on aina kunnioitettu ja se on ollut myös tavoiteltua riistaa. Varsinkin entisaikoina karhunkaataja sai osakseen mainetta ja kunniaa. Meillä tavataan ruskeakarhua, jonka väritys on useimmiten ruskea tai ruskean harmahtava, myös mustanpuhuvia tavataan. Eläin on kookas ja raskastekoinen, 135-250 senttinen ja painoa 80:stä jopa kolmeen sataan. Urokset ovat kookkaampia kuin naaraat. Sillä on töpöhäntä ja pienet pyöreät pystyt korvat. Elinpiiri on talvisin pieni, koska nallet vetävät sikeitä loka-marraskuulta aina jopa vapulle saakka, riippuen lumitilanteesta. Emokarhut pentuineen viihtyvät muutaman sadan neliökilometrin alueella. Urokset liikkuvat paljon, vaeltaen satojakin kilometrejä lyhessä ajassa, tuhannenkin neliökilometrin säteellä. Karhu liikkuu pääosin öisin ja hämärissä. Tavallisesti se kuljeskelee käyntiä, mutta pystyy tarvittaessa erittäin nopeaan laukkaan. Myös uinti ja kiipeily onnistuu. Liikkeellä useimmiten öisin ja hämärissä. Ravinto on monipuolista, eläimen hammaskalusto on kehittynyt sekä lihan että kasviksien hyödyntämiseen. Herättyään talviunilta se mielellään tappaa jonkun eläimen, hirven, poron, karjaeläimen tai etsii haaskan. Se säilöö ja usein myös vartioi haaskaansa, jolle palaa. Se kaivelee lahopökkelöistä toukkia, syö muurahaisten pesiä asukkeineen, marjoja, hunajaa, viljaa, kaloja, lintuja ja juuria. Jos karhu saalistaa suuremman eläimen, maastoon jää usein näkyvät jäljet kamppailusta, joka loppuu niskan/kaulan alueen puremaan ja niskojen nurin vääntämiseen. Saaliseläimen takapäässä usein pahoja kynnen- ja raatelujäkiä. Talvipesä on onkalo puun juuriston-, kaatuneen puun latvuston tai kuusen alimpien oksien alla. Se voi olla myös kaivettu muurahaispesään tai hiekkaiseen maahan tai sijaita kivikossa tai kallioluolassa. Levinneisyys kattaa koko maan lukuunottamatta pohjoisinta tunturilappia ja lounaisosaa, painottunut kuitenkin itäiseen Suomeen. Viimeaikoina sitä on tavattu enemmän myös sisämaasta. Saalismäärät ovat 2000-luvulla olleet 68-100 yksilön välillä. Tähän tulee ilmeisesti päälle vielä poliisin poliisilain nojalla lopettamat yksilöt. Metsästys tapahtuu riistanhoitopiirien myöntämien pyyntilupien perusteella, jotka perustuvat MMM:n määrittelemiin alueellisiin kiintiöihin. Poronhoitoalueella on käytössä ns. joustava kiintiö, johon kuka tahansa metsästysoikeuden omaava voi posauttaa mesikämmenen ilman sen kummempaa byrokratiaa.
Ahma (Gulo gulo)
Ahma on suurin näätäeläimemme. Sillä on erinomainen hajuaisti ja hyvät kuulo ja näkö. Ahma on aikuisena 70-95cm pitkä ja painaa 10.25 kg. Uros kookkaampi kuin naaras. Ahman tuntomerkeistä käyvät tummanruskea yleisväri ja pitkät kiiltävät karvat. Posket ja otsa ovat vaalemmat, samoin kupeilla kulkevat juovat, jotka voivat olla kellanruskeat tai valkoisetkin. Vatsa, selkä, raajat, häntä ja kuono silmiin asti ovat mustat. Suussa on julma purukalusto, leuat ja niska ovat erittäin vahvat. Suurissa käpälissä on valkoiset käyrät ja terävät kynnet. Ahman elinpiiri on laaja, uroksella tuhansia ja naaraalla satoja km2, ja eläin merkkaa sen ulostein. Se kartaa asuttuja alueita. Ahma liikkuu jatkuvasti, kymmeniäkin kilometrejä yhteen menoon. Se laukkaa ahmamaisesti lyllertäen tai kulkee hyppimällä. Ravinto koostuu pääosin lihasta, kasvikunnantuotteista ahma voi käyttää marjoja. Ahma on huono saalistaja ja siksi se käyttää paljon haaskoja ja esim. hirvien teurasjätteitä - jopa siinä määrin, että jotkut puhuvat ahmasta raadonsyöjänä. Toisaalta edullisissa olosuhteissa se onnistuu saalistuksessa hyvin ja saattaa tappaa reilusti oman tarpeensa yli. Se syö pienjyrsijöitä, kanalintuja, jäniksiä, poroja ja peuroja. Ahma tappaa saaliinsa repimällä niskajänteet poikki. Kynnenjälkiä ei useinkaan näy ja pää saattaa puuttua kokonaan. Päästyään porontapon makuun, se saattaa juoda yhdestä vain veret ja tappaa sitten lisää. Saattaa raudoissa ollessaan syödä omia ruuminosiaan! Pesä on useimmiten lumeen kaivettu 30 m pitkä tunneli, jossa on ruokavarastoina ja käymälöinä käytettäviä lyhyitä sivuhaaroja. Levinneisyys painottuu vahvasti pohjoisen ja koillisen/itäisen Suomen asumattomille erämaa-alueille. Satunaisia kulkijoita saattaa tavata muualtakin Suomesta. Rauhoitettu, RKTL:n tilastojen mukaan 2000-luvulla ei ole ammuttu yhtään ahmaa.
Ilves (Lynx lynx)
Ilves on ainoa luonnonvarainen kissaeläin Suomessa. Se on kissamaisen äänetön ja notkea liikkeissään sekä näkee pimeässä. Koko on suhteellisen suuri: 70-140cm ja 8-25kg. Uros on kookkaampi. Ilveksestä ei voi erehtyä. Turkki on kesällä punertava, talvella harmaanvalkea ja mustien/ruskeiden täplien ja juovien kirjoma. Muita hyviä tuntomerkkejä ovat tupsupäiset korvat, jotka vaaleina näkyvät hämärissäkin hyvin. Hännässä on musta kärki. Elinpiiri vaihtelee 100-1000km2 välillä. Uroksella se on isompi ja yhden uroksen reviirillä voikin asustella useampia naaraita. Suosii vaikeakulkuista mäkistä kallio- ja louhikkomaastoa. Ilves liikkuu hämärissä ja öisin, joskus myös päivisin. Se kulkee tavallisesti käyden, kiireen iskiessä ravaten tai laukaten, mutta väsyy vahdikkaassa menossa nopeasti. Saalistaessa tekee usein muutamia mahtavia loikkia. Ilves on kokonaisvaltainen lihansyöjä ja ravinto koostuu monipuolisesta valikoimasta pienjyrsijöiden ja valkohäntäpeuran väliltä. Jänis ja poro ovat mieluista apetta. Suuremmissa saaliseläimissä on ilveksen jäljiltä useimmiten siisti purema kaulassa. Kovilla pakkasilla ei pysty hyödyntämään tappamaansa eläintä kokonaan jäätymisen vuoksi (huonot hampaat). Pesä on louhikossa, lohkareen alla, kallioluolassa tai puunjuuriston alaisessa käytävässä. Levinneisyys kattaa runsastumisen myötä koko maan. Levinnyt tasaisimmin länsi/itä-akselilla kuin muut suuret pedot. Saalismäärät ovat kasvussa: 2000-luvulla on ammuttu vuosittain 37-84 ilvestä.
Lähteet:
- Suomen eläimet 1, Palmen, Ernst (toim.)
- Suurpedot.fi
- RKTL